Noniin nyt olisi tarkoitus hiukan kertoa tuntemuksia kolmen kuukauden matkasta. Tähän on mahtunut monenlaisia tunteita ja ajatuksia eikä niitä voi täysin sanoin selittää, mutta yritämme parhaamme. :)
Matkan alkutaipaleella joulukuussa ensimmäiset viikot elimme jonkinlaisessa shokissa. Kulttuurien erilaisuus, hygienian taso, vieras kieli, elinolosuhteet ja kuumuus vaativat aikaa sopeutumiseen. Olo tuntui välillä hiukan epätodelliselta ja tuntui kuin olisi jonkinlaisessa unessa. Ympäristö, johon menimme, vaati sopeutumista myös fyysisesti. Joka päivä tuli jotain uutta ja se vei paljon voimia. Nukuimme 12 tunnin unia sikeästi väsymyksestä, mutta samalla olimme täynnä intoa uusille kokemuksille. Pikku hiljaa joulukuun edetessä mielikin alkoi sopeutua ja pääsimme vauhtiin myös koulun sekä farmin työskentelyn osalta.
Vuoden vaihtuessa aloimme olla kuin kalat vedessä gambialaisessa kulttuurissa. Meille oli muodostunut päivittäiset rutiinit niin landella kuin koulussakin, jotka rytmittivät viikkojamme. Saimme myös kaksi uutta suomalaista joukkoomme ja teimme muutamia reissuja yhdessä ympäri Gambiaa.
Tässä vaiheessa tuntui kuin meillä olisi jo toinen koti täällä. Olimme saaneet ystäviä ja työmme koulussa alkoi tuntua merkitykselliseltä ja myös hitaasti tuottaa hedelmää. Elimme tasaista arkea, jossa oli monenlaisia tärkeitä hetkiä kuten yhteiset ruuanlaittohetket nuotiolla, vierailut kylän perheissä, kauppiaan tapaaminen ostoksia tehdessä, iltalenkit viereiseen kylään ja banaaniplantaaseille, iltanuotiolla yhdessä jutustelu omalla landella sekä monet muut arkiset hetket. Jokaiseen päivään mahtui aina jotain hullunkurista eikä yksikään päivä ollut samanlainen. Kaiken tämän myötä myös tunneside kylään ja ihmisiin sekä koulun lapsiin vahvistui.
Viimeiset viikot ovat olleet tapahtumarikkaita ja vauhdikkaita. Tekemistä on riittänyt niin työn puolesta kuin kylänkin ja olemme saaneet vierailla useissa häissä sekä nimenantojuhlissa. Aika kiri loppua kohden hurjaa vauhtia, mikä tuntui ristiriitaiselta. Ikävä on jo Suomeen kova, mutta samalla mielessä pyörii suru ja haikeus tulevista hyvästeistä ja kylän jättämisestä taakse.
Kaiken kaikkiaan kokemus on ollut äärimmäisen rikastuttava ja mieleenpainuva, vaikkakin matkaan on sisältynyt vaikeitakin hetkiä. Olemme kasvaneet ihmisinä monella tapaa. Matka on mahdollistanut matkan myös omaan itseensä sekä kasvattanut omaa opettajuutta. Opettajina olemme joutuneet pohtimaan monikulttuurisuutta ja sen haasteita, eriävän kotikasvatuksen merkitystä opetukseen koulussa, kommunikointivaikeuksia yhteisen kielen puuttumisen vuoksi, välittämisen ja rakkauden merkitystä lapsen hyvinvoinnille sekä oman luovuuden kehittämistä ja oman ammattitaidon riittävyyttä. Huomaamme olevamme paljon valmiimpia opettajia kuin tänne lähtiessämme, vaikkakin ei koskaan valmiita. ;)
Itseluottamus ja rohkeus matkustaa eri kulttuuriin, elää paikallisen kulttuurin mukana sekä toimia opettajana ulkomaille on kehittynyt. Ymmärrys kielen ja kulttuurin syvyydestä ja sen vaikutuksesta täällä asuviin ihmisiin on avartanut suuresti. Tuntuu kuin olisimme saaneet nähdä kulttuurin jäävuoren huipun alle ja nähdä se kaikki, mistä jäävuori muodostuu. Ajallisesti kolme kuukautta on ollut tämän kaiken avartumiseen välttämätön. Tuntuu, että viimeisen kuukauden aikana olemme nähneet tuplasti enemmän kuin kahden ensimmäisen kuukauden aikana. Kotiinpaluu alkaa lähestyä, mutta kuka tietää, kuinka paljon tästä jäävuoresta jää vielä näkemättä.
Viimeinen viikko on käynnistynyt ja mieli alkaa valmistautua jälleen muutokseen kuten kotoa lähtiessä. Ennen tätä saamme tutustuttaa kaksi uutta suomalaista jatkamaan työtämme. Se lämmittää mieltä, kun tietää, että seuraavat jatkavat siitä, mihin me olemme päässeet ja tiedämme, että he tulevat tekemään työtä sydämellä.
tiistai 1. maaliskuuta 2016
maanantai 29. helmikuuta 2016
Toiminnallista matikkaa ja tunnekortit
Viimeisten viikkojen aikana toteutimme muutamia suunnitelmiamme. Suuren ikäjakauman vuoksi meidän tuli pohtia, kuinka saamme eri ikätasoille sopivan haastavia, mutta ei liian vaikeita tehtäviä. Onneksi meitä oli yhteensä 4 suomalaista opettajaa sekä yksi paikallinen vapaaehtoinen tulkki.
Jaoimme ison ryhmän kahtia niin, että pienet lapset jäivät Idan ja Raitan hoiviin leikkihetkeen. Heidi ja Emma ottivat isommat lapset ulos, jossa he istuivat piiriin yhdessä. Tavoitteena oli harjoitella lukuja 1-5 pullonkorkkien avulla siten, että jokainen lapsi otti sen määrän korkkeja kuin opettaja näytti sormia. Tämän jälkeen oppilaat harjoittelivat myös hiekkaan numeron piirtämistä. Opettaja kirjoitti hiekkaan numeron, jonka verran oppilaan tuli näyttää korkkeja opettajalle. Loppuajasta tehtävä eteni vielä hiukan haastavemmalle tasolle niin, että opettaja pyysi ottamaan esimerkiksi kaksi korkkia lisää jo aiempiin ja oppilaat tämän jälkeen laskivat yhdessä ääneen korkkien lukumäärän ja kirjoittivat hiekkaan. Pullonkorkit myös palautettiin samalla tyylillä niin, että opettaja pyysi palauttamaan esimerkiksi 1 korkin ja tämän jälkeen oppilaat laskivat monta korkkia jäi jäljelle.
Tunti sujui hienosti ja isommat oppilaat olivat innoissaan, kun saivat heidän tasoonsa riittävän haastavia tehtäviä. Aluksi he hiukan hämmentyivät, sillä toiminnallisuus ei ole heille tuttua, mutta kun he ymmärsivät idean, he motivoituvat harjoituksesta. Tulkki oppilaan ja opettajan välissä on välttämätön tehtävänannon ymmärtämiseksi. Lisäksi ryhmän jakaminen pienemmäksi helpottaa oppilaiden keskittymistä sekä opettajan on helpompi auttaa jokaista yksilöllisesti sekä tunnistaa myös tukea tarvitsevat oppilaat.
Lisäksi olemme käyttäneet tunteiden opettelussa ja tunnistamisessa apuna tunnekortteja. Kortin toisella puolella on kirjoitettuna tunne englanniksi ja toisella puolella kasvojen kuva tunteesta. Joka päivä kysymme, kuinka oppilaat tuntevat tänään ja he saavat tulla valitsemaan kortin sekä näyttämään tunteen omilla kasvoillaan. Kulttuurissa negatiivisten tunteiden näyttäminen ei ole tavallista, joten olemme yrittäneet opettaa lapsille myös negatiivisten tunteiden sanoittamista. Lapset tykkäävät tunnekorteista ja he ovat oppineet myös sanoittamaan omia tunteitaan kuten itkutilanteissa.
Jaoimme ison ryhmän kahtia niin, että pienet lapset jäivät Idan ja Raitan hoiviin leikkihetkeen. Heidi ja Emma ottivat isommat lapset ulos, jossa he istuivat piiriin yhdessä. Tavoitteena oli harjoitella lukuja 1-5 pullonkorkkien avulla siten, että jokainen lapsi otti sen määrän korkkeja kuin opettaja näytti sormia. Tämän jälkeen oppilaat harjoittelivat myös hiekkaan numeron piirtämistä. Opettaja kirjoitti hiekkaan numeron, jonka verran oppilaan tuli näyttää korkkeja opettajalle. Loppuajasta tehtävä eteni vielä hiukan haastavemmalle tasolle niin, että opettaja pyysi ottamaan esimerkiksi kaksi korkkia lisää jo aiempiin ja oppilaat tämän jälkeen laskivat yhdessä ääneen korkkien lukumäärän ja kirjoittivat hiekkaan. Pullonkorkit myös palautettiin samalla tyylillä niin, että opettaja pyysi palauttamaan esimerkiksi 1 korkin ja tämän jälkeen oppilaat laskivat monta korkkia jäi jäljelle.
Tunti sujui hienosti ja isommat oppilaat olivat innoissaan, kun saivat heidän tasoonsa riittävän haastavia tehtäviä. Aluksi he hiukan hämmentyivät, sillä toiminnallisuus ei ole heille tuttua, mutta kun he ymmärsivät idean, he motivoituvat harjoituksesta. Tulkki oppilaan ja opettajan välissä on välttämätön tehtävänannon ymmärtämiseksi. Lisäksi ryhmän jakaminen pienemmäksi helpottaa oppilaiden keskittymistä sekä opettajan on helpompi auttaa jokaista yksilöllisesti sekä tunnistaa myös tukea tarvitsevat oppilaat.
Lisäksi olemme käyttäneet tunteiden opettelussa ja tunnistamisessa apuna tunnekortteja. Kortin toisella puolella on kirjoitettuna tunne englanniksi ja toisella puolella kasvojen kuva tunteesta. Joka päivä kysymme, kuinka oppilaat tuntevat tänään ja he saavat tulla valitsemaan kortin sekä näyttämään tunteen omilla kasvoillaan. Kulttuurissa negatiivisten tunteiden näyttäminen ei ole tavallista, joten olemme yrittäneet opettaa lapsille myös negatiivisten tunteiden sanoittamista. Lapset tykkäävät tunnekorteista ja he ovat oppineet myös sanoittamaan omia tunteitaan kuten itkutilanteissa.
sunnuntai 28. helmikuuta 2016
Kylän naisten tapaaminen
Tammikuussa sovimme kylän naisten presidentin kanssa yhteisen tapahtuman järjestämisestä naisille. Naiset tekevät kylässä aamusta iltaan töitä, ja halusimme tavata heidät kylän keskuksessa kaivolla järjestääksemme heille naisten illan. Tavoitteenamme oli saada keskustelua erilaisista naisten elämään liittyvistä teemoista niin, että naiset olisivat itse osallisena kertomassa neuvoja ja mielipiteitä.
Ensiksi kerroimme, miksi haluamme tavata heitä ja viritimme keskustelun lapsen kehitykseen esittämällä kysymyksiä kuten miksi heidän mielestään lapsi itkee ja kuinka siihen tulisi reagoida. Tästä syntyi vilkas keskustelu ja naiset mielellään kertoivat ajatuksiaan. Keskustelun lomassa halusimme kertoa lapsen kehityksestä, uhmaiästä sekä kuinka vanhemmat voivat reagoida lapsen itkuun. Oman kasvatustapansa lisäksi naiset olivat avoimia uudelle tutkimustiedolle, jonka mukaan lapseen kohdistuva huolenpito ja rakkaus vaikuttavat positiivisesti lapsen psyykkiseen ja fyysiseen kehitykseen.
Lisäksi otimme puheenaiheeksi naisten oman jaksamisen arjessa. Kylän naiset hoitavat lapset, kantavat veden kaivolta, tekevät tulen ja ruuat, pesevät käsin pyykit sekä siivoavat kodin sekä lisäksi käyvät puutarhalla hoitamassa viljelmiään. Tähän kaikkeen kuluu päivässä 12 tuntia eikä taukoja juuri ehdi pitää. Olemme huomanneet, kuinka tärkeää on puhua tästä asiasta sekä kertoa, että on hyvin luonnollista, että he tuntevat väsymystä ja uupumusta sekä negatiivisia tunteita. Kulttuurissa kielteisten tunteiden osoittaminen ja niistä puhuminen ei ole tavallista, mutta olemme huomanneet, että naiset kaipaavat keskustelua. Naiset reagoivat aiheeseen heidän tapaansa hiukan nauraen, mutta luulemme, että he ymmärsivät asian merkityksen.
Tapaaminen oli antoisa ja naiset nauttivat yhteisestä lepohetkestä. Tunnelma oli lämmin ja avoin ja pääsimme hyvin lähelle kylän naisten ajatuksia sekä tunteita tapaamisessa. Naiset olivat kovin otettuja halustamme auttaa heitä ja kertoivat arvostavansa meitä sekä työtämme heidän lasten hyväksi kyläkoulussamme.
Kieli ja kurinpito
Luokassamme on monen eri heimon edustajia ja heillä on eri kieli. Kylämme pääkieli on wolof. Paikallinen vapaaehtoinen opettajamme tulkkaa opetuksemme wolofiksi, mutta kaikki lapset eivät täysin ymmärrä sitä. Meille haasteeksi on muodostunut kommunikointiongelmat yhteisen kielen puuttumisen vuoksi. Opetuksen lisäksi kurinpito ja ryhmähallinta on hyvin haastavaa. Jos paikallista tulkkaajaa ei ole, on ryhmähallinta vaikeaa.
Olemme joutuneet soveltamaan suomalaisia opetus- ja kasvatusmetodeja sekä kunnioittamaan myös paikallisen kulttuurin käytäntöjä. Osaksi olemme pyrkineet tuomaan suomalaisen koulujärjestelmän opetus- ja kasvatusmetodeja, mutta ne eivät suoraa toimi tässä kulttuurissa. Olemme jopa joutuneet selittämään toimintaamme paikallisille opettajille, jotka ovat olleet hiukan epäileväisiä ammattitaitoomme. Myös kotikasvatus on täysin erilainen kuin Suomessa, sillä lasten fyysinen kurittaminen on hyvin yleistä.
Kun joulukuussa saavuimme kylään, koulussa kurinpito hoitui kepin avulla. Opettajat uhkailivat ja pelottelivat lyömisellä, jonka avulla he saivat lapset käyttäytymään kuten halusivat. Tämä oli yksi asia, johon halusimme puuttua niin oppilaiden kuin opettajien osalta näyttämällä omaa esimerkkiä muunlaisesta toiminnasta sekä kertomalla lapsen kehityksestä sekä fyysisen väkivallan vaikutuksista.
Yhteisen kielen puuttumisen vuoksi olemme joutuneet luomaan yhteiset säännöt, joiden mukaan toimimme. Hiljaisuutta vaadimme käsimerkillä sekä yhteisellä taputusrytmillä, joka hiljenee. Nämä ovat osoittautuneet toimiviksi keinoiksi, jotta saamme lasten huomion ilman uhkailua. Luokassa lasten välisessä vuorovaikutuksessa on hyvin paljon fyysistä kontaktia kuten hakkaamista ja potkimista. Olemme käyttäneet rangaistuksina jäähypenkkiä, tavaroiden pois ottamista, paikan vaihtamista luokassa ja ääritapauksissa holding-otetta. Kaikissa tapauksissa olemme pyrkineet toimimaan johdonmukaisesti niin, että lapset ymmärtävät syyn rangaistukselle sekä tekojensa seuraukset. Lisäksi olemme pitäneet yhteisiä koko luokan keskusteluja toisten kohtelusta sekä ystävyydestä sekä luokan yhteishengestä ja toimivuudesta. Opettajina olemme pyrkineet sanoittamaan tunteita ja ajatuksia, miltä meistä tuntuu toisten huonosti kohtelu. Kulttuurissa tunteiden sanoittaminen ei ole yleistä ja sen vuoksi olemme yrittäneet opettaa, kuinka keskustelun avulla voi kertoa omia tuntemuksia kuten suuttumista tai surua.
Kolmen kuukauden aikana olemme saaneet huomata merkittävää kehitystä luokassamme, mutta jotta tämä jatkuisi ja kehittyisi tulevaisuudessa, on erittäin tärkeää, että opetus ja kasvatus on johdonmukaista ja jatkuvaa.
perjantai 5. helmikuuta 2016
Työskentelystämme nurseryssa
Työskentelemme paikallisessa koulussa. Koulu on pieni, jossa lapsia on noin 90, joista 60 lasta on ykkösluokassa ja noin 30 lasta nurseryn puolella. Meidän työmme painottuu nurseryn puolelle. Nursery on siis verrattavissa meidän esikouluun. Paikallisen nurseryn oppilaat ovat 2-6- vuotiaita, joten lähtötaso luokassa on todella vaihteleva.
Nurseryn puolella on käytetty paljon opetustyyliä, jossa lapset toistavat opettajan perässä. Olemme testanneet täällä oppimiamme taitoja ja tämän viikon ajan olemme painottaneet opetusta toiminnalliseen suuntaan. Tämän viikon tavoitteenamme on ollut opetella A-kirjainta ja sen ohella harjoitella erityisesti silmä-käsi yhteistyötä ja hienomotoriikkaa. Lisäksi olemme harjoitelleet ahkerasti koulukäyttäytymistä. Olemme myös tuoneet tunteihin tiettyä rutiinia, jotka toistuvat joka päivä. Näiden avulla haluamme viestittää lapsille turvallisuuden tunnetta ja tietoa siitä mitä koulupäivä pitää sisällään.
Meidän koulupäivämme alkaa aima yhteisellä aamuhetkellä. Olemme ottaneet lapset aktiivisesti mukaan tähän ja kaikkiin muihinkin hetkiin. Aamuisin käymme läpi päivän ja kuukauden, jokainen lapsi saa vuorollaan tulla eteen kertomaan mikä kirjain on kyseessä ja kiinnittää sen sitten taululle. Näin kirjoitamme viikonpäivän ja kuukauden näkyviin, samalla lapset saavat harjoitusta aakkosiin. Tämän jälkeen laulamme yhdessä aakkoslaulun, jonka he ovat oppineet erityisen hienosti.
Toinen tuttu rutiini on, että käymme lävitse tunnetiloja. Olemme valmistaneet kasvojen kuvia, jotka esittävät erilaisia tunnetiloja. Käymme yhdessä lävitse tunnetilan ja lapset saavat esittää miltä mikäkin tunnetila näytää.
Toistamisen sijaan olemme lähteneet käymään lävitse A-kirjainta erilaisin toiminnallisin keinoin. Olemme piirtäneet A-kirjainta ilmaan, rakentaneet kirjainta pullonkorkeista ja kirjoittaneet A-kirjainta paperille. Tänään viikon viimeisenä päivänä kysyessämme mikä A-kirjain on, jokainen lapsista tiesi kirjaimen.
Myös paljon muuta olemme myös tehneet kuluneina viikkoina nurseryssa. Lisäksi vetovastuullamme on ensimmäisen luokan liikunnat sekä kuvaamataidon tunnit.
 |
| Musiikki- ja tanssihetki, joka todella on lasten mieleen. |
sunnuntai 24. tammikuuta 2016
Eläinystävämme
Pahoittelut pidentyneestä blogitauosta. Yritämme täällä landella netin käyttömahdollisuuksista riippuen kirjoittaa useammin.
Täällä olemme saaneet elää lähellä luontoa ja voisimme kertoa teille hiukan seuralaisista. Toiset niistä viettävät aikaa kanssamme päivällä ja toiset taas erityisesti yöaikaan.
Farmilla meillä on oma aasi, joka kuljettaa meitä lyhyitä matkoja hitaasti, sillä hän on hiukan laiska. Aamulla hän herättää meidät kylän kukkojen kera kovalla huudolla samaan aikaan kun ensimmäinen rukouskutsu kaikuu farmillemme.
Erityisesti iltaisin ja öisin sleeping treen alla oleilessamme kaskaat ja heinäsirkat aloittavat korvia särkevän säestyksen. Heidän vuokseen afrikassa ei ikinä ole hiljaista.
Yöllisiä seuralaisiamme ovat olleet erityisesti hiiret. He haluavat välillä pelästyttää meitä tekemällä pesän rinkkaamme tai hukkumalla keskellä yötä käsienpesuämpäriin. Luulimme päässeemme rauhaan hiiriltä huoneemme korjauksen jälkeen, mutta eräänä yönä kuulimme kovan hiirien nakerruksen teltamme vieressä. Taskulampun avulla saimme selville, että hiiret olivat kaivaneet noin nyrkin kokoisen onkalon jota pitkin he saapuivat herkkuapajille huoneeseemme.
Eräänä yönä heräsimme siihen, kun jokin suuri eläin hyppäsi telttamme sein vasten. Säikähdimme niin kovasti että naapurimme tuli suuren viidakkoveitsen kanssa juosten katsomaan,mikä meillä oli hätänä. Lopulta selvisi, että huoneemme nurkasta löytyi pelästynyt sammakko,jonka naapurimme kääri paidan kulmaan ja pelasti takaisin luontoon. Lisäksi näitä kämmenen kokoisia sammakoita saamme tavata iltahämärässä suihkuun mennessämme.
Pienessä kylässämme kaikki hevoset,lampaat, vuohet, aasit, kanat, kukot, lehmät, kissat ja koirat elävät vapaina yhdessä ihmisten kanssa. Usein ne väistyvät ihmisten tieltä, mutta joskus joku jääräpää haluaa seistä keskellä tietä vaikka vastaan tulisi kelekele.
Afrikkalaisessa vessassa on kaivettu reikä,jota ympäröi yleensä peltiseinät melkein jokaiselta sivulta. Illan hämärtyessä vessassamme saa usein taskulampulla löytää torakoita, skorpioneja, kärpäsiä ja suuria koppakuoriaisia. Olemme saaneet tottua näiden seitsemän viikon aikana moneen pieneen hyönteiseen eikä niitä edes tunne kun ne kävelevät iholla.
Iltanuotiolla istuskellessa, kun ilta on hämärtynyt, ketut kaivautuvat koloistaan ja aloittavat huutamisen pitkälle yöhön. Joskus ääni kantautuu hyvin läheltä mutta emme ole niitä nähneet,sillä ne pakenevat valoa.
Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä ei sovi unohtaa talomme vanhinta asukkia sisiliskoa, joka rapistelee päivät pitkät kattomme rajassa. Joskus gekot yrittävät vallata talomme sisiliskolta, mutta onneksi eivät ole siinä onnistuneet. Odotamme innolla (välillä kauhulla) , mitä muita uusia tuttavuuksia kohtaamme Afrikassa reissumme aikana.
Täällä olemme saaneet elää lähellä luontoa ja voisimme kertoa teille hiukan seuralaisista. Toiset niistä viettävät aikaa kanssamme päivällä ja toiset taas erityisesti yöaikaan.
Farmilla meillä on oma aasi, joka kuljettaa meitä lyhyitä matkoja hitaasti, sillä hän on hiukan laiska. Aamulla hän herättää meidät kylän kukkojen kera kovalla huudolla samaan aikaan kun ensimmäinen rukouskutsu kaikuu farmillemme.
Erityisesti iltaisin ja öisin sleeping treen alla oleilessamme kaskaat ja heinäsirkat aloittavat korvia särkevän säestyksen. Heidän vuokseen afrikassa ei ikinä ole hiljaista.
Yöllisiä seuralaisiamme ovat olleet erityisesti hiiret. He haluavat välillä pelästyttää meitä tekemällä pesän rinkkaamme tai hukkumalla keskellä yötä käsienpesuämpäriin. Luulimme päässeemme rauhaan hiiriltä huoneemme korjauksen jälkeen, mutta eräänä yönä kuulimme kovan hiirien nakerruksen teltamme vieressä. Taskulampun avulla saimme selville, että hiiret olivat kaivaneet noin nyrkin kokoisen onkalon jota pitkin he saapuivat herkkuapajille huoneeseemme.
Eräänä yönä heräsimme siihen, kun jokin suuri eläin hyppäsi telttamme sein vasten. Säikähdimme niin kovasti että naapurimme tuli suuren viidakkoveitsen kanssa juosten katsomaan,mikä meillä oli hätänä. Lopulta selvisi, että huoneemme nurkasta löytyi pelästynyt sammakko,jonka naapurimme kääri paidan kulmaan ja pelasti takaisin luontoon. Lisäksi näitä kämmenen kokoisia sammakoita saamme tavata iltahämärässä suihkuun mennessämme.
Pienessä kylässämme kaikki hevoset,lampaat, vuohet, aasit, kanat, kukot, lehmät, kissat ja koirat elävät vapaina yhdessä ihmisten kanssa. Usein ne väistyvät ihmisten tieltä, mutta joskus joku jääräpää haluaa seistä keskellä tietä vaikka vastaan tulisi kelekele.
Afrikkalaisessa vessassa on kaivettu reikä,jota ympäröi yleensä peltiseinät melkein jokaiselta sivulta. Illan hämärtyessä vessassamme saa usein taskulampulla löytää torakoita, skorpioneja, kärpäsiä ja suuria koppakuoriaisia. Olemme saaneet tottua näiden seitsemän viikon aikana moneen pieneen hyönteiseen eikä niitä edes tunne kun ne kävelevät iholla.
Iltanuotiolla istuskellessa, kun ilta on hämärtynyt, ketut kaivautuvat koloistaan ja aloittavat huutamisen pitkälle yöhön. Joskus ääni kantautuu hyvin läheltä mutta emme ole niitä nähneet,sillä ne pakenevat valoa.
Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä ei sovi unohtaa talomme vanhinta asukkia sisiliskoa, joka rapistelee päivät pitkät kattomme rajassa. Joskus gekot yrittävät vallata talomme sisiliskolta, mutta onneksi eivät ole siinä onnistuneet. Odotamme innolla (välillä kauhulla) , mitä muita uusia tuttavuuksia kohtaamme Afrikassa reissumme aikana.
sunnuntai 3. tammikuuta 2016
31. Joulukuuta 2015
Päätimme viettää vuoden viimeisen päivän läheisessä kaupungissa Barrassa. Tarkoituksenamme oli hakea passiin uudet leimat sekä tehdä ostoksia uutta koulun keittiötä varten. Aamuauringon noustessa istuimme kelekelessä emmekä vielä tienneet mitä kaikkea päivä tuo tullessaan. Barraan saapuessamme kävikin ilmi, että meidän täytyi vielä jatkaa matkaa lautalla pääkaupunkiin Banjuliin.
Banjulissa menimme immigration centteriin hakemaan passiin leimoja, mutta afrikkalaiseen tapaan se ei ollutkaan kovin yksinkertaista eikä helppoa. Jotta olisimme saaneet leimat, meillä oli kaksi vaihtoehtoa: joko maksaisimme suuren summan rahaa tai printtaisimme todisteet työskentelystämme Apu-pakun koulussa. Päätimme siirtyä läheiseen nettikahvilaan tulostamaan tarvittavat asiakirjat. Jonkin ajan kuluttua olimme jälleen odottamassa centterillä leimoja. Pitkän odottelun jälkeen kävi ilmi, että viranomaiset eivät vieläkään olleet tyytyväisiä. Eräs tuttava, joka oli poliisi, saapui apuun ja pitkän keskustelun päätteeksi hän sai neuvoteltua meille uudet leimat. Huomasimme että täällä ei ole yhtä selkeää linjaa, kuinka käytännön asioita hoidetaan vaan se riippuu siitä kenen kanssa asioit.
Seuraavaksi päätimme lähteä nostamaan rahaa automaatista keittiötarvikkeita varten. Melkein joka kadun kulmassa oli automaatti ja pankki. Saimme kuitenkin vasta kuudennella ja seitsemännellä automaatilla nostettua rahat, sillä automaatit eivät toimineet. Nälkä kurni kovasti jo vatsassa ja aurinko paahtoi täydeltä taivaalta, joten päätimme lähteä levähtämään ja ruokailemaan paikalliseen ravintolaan.
Ruokailun jälkeen lähdimme tekemään omia ostoksiamme paikalliseen supermarkettiin. Supermarketti oli noin siwan kokoinen, löysimme sieltä kaikki tarpeelliset ostokset. Raita ja Heidi ostivat myös suklaajäätelöt, jotka maistuivat taivaalliselta, sillä ruokamme kylässä on kovin yksipuolista.
Ennen kuin lautta lähti takaisin Barraan päätimme vielä käydä ihastelemassa merimaisemia. Istuimme tulikuumalla hiekalla ja ympärillämme oli suuria palmupuita. Paikalliset lapset tulivat esittämään tanssin uuden vuoden kunniaksi pientä rahasummaa vastaan. Tuntui uskomattomalta niissä maisemissa viettää vuoden viimeisintä päivää.
Barrassa ostimme koulun keittiötä varten kokkaustarvikkeita mm. suuria valurautapannuja, vesiämpäreitä ja riisisiivilän. Uuden vuoden kunniaksi ostimme itsellemme paikallisia keksejä ja munkkeja sekä tapalapaa eli leipää.
Lähdimme kotimatkalle kohti Albredaa kelekelellä noin kello kuusi. Emme ennättäneet tehdä kotimatkaa kovin kauaa, kun auto alkoi yskiä ja kuulostaa siltä, että kovin pitkälle ei päästäisi. Lopulta auringon laskun aikaan seisoimme keskellä paikallista "highwayta" odottelemassa uutta kelekeleä. Emme osanneet muuta kuin nauraa, sillä päivä oli ollut hyvin tapahtumarikas. Emmekä osanneet arvata, että tulisimme viettämään uuden vuoden yön kelekelen kyydissä pilkkopimeässä.
Noin tunnin odottelun jälkeen uusi kelekele saapui poimimaan meidät kyytiin. Matka Albredaan oli pitkä, kuoppainen ja äänekäs, sillä paikalliset tiet ovat todella huonossa kunnossa. Pilkko pimeässä ajoimme kylästä kylään ja lopulta saavuimme Albredaan 9-10 välillä , jossa meitä piti olla vastassa oma aasimme Bala kuljettajan kanssa. Kävikin ilmi, että koska matkamme oli viivästynyt useammalla tunnilla, Bala oli palannut jo kotiin. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kävellä pimeässä 4km kohti kotia mukanamme kaikki ostokset, joita olimme tehneet kaupungissa. Kello alkoi lähestyä puolta yötä, kun yhtäkkiä kävellessämme huomasimme kelekelen tulevan kohti meitä. Onneksemme pääsimme loppumatkan kotiin kelekelen kyydissä. Koska tiedon kulku täällä on heikkoa oli Bala lähtenyt uudelleen hakemaan meitä Albredasta ja joutui näin kääntymään tyhjin käsin takaisin meidän huristaessamme kelekelellä ohitse.
Lopulta pääsimme turvallisesti kotiin ja olimme todella väsyneitä rankan päivän jälkeen. Kaaduimme telttaan puolen yön aikaan ja saimme juuri ja juuri lähetettyä läheisillemme uuden vuoden terveiset.
Banjulissa menimme immigration centteriin hakemaan passiin leimoja, mutta afrikkalaiseen tapaan se ei ollutkaan kovin yksinkertaista eikä helppoa. Jotta olisimme saaneet leimat, meillä oli kaksi vaihtoehtoa: joko maksaisimme suuren summan rahaa tai printtaisimme todisteet työskentelystämme Apu-pakun koulussa. Päätimme siirtyä läheiseen nettikahvilaan tulostamaan tarvittavat asiakirjat. Jonkin ajan kuluttua olimme jälleen odottamassa centterillä leimoja. Pitkän odottelun jälkeen kävi ilmi, että viranomaiset eivät vieläkään olleet tyytyväisiä. Eräs tuttava, joka oli poliisi, saapui apuun ja pitkän keskustelun päätteeksi hän sai neuvoteltua meille uudet leimat. Huomasimme että täällä ei ole yhtä selkeää linjaa, kuinka käytännön asioita hoidetaan vaan se riippuu siitä kenen kanssa asioit.
Seuraavaksi päätimme lähteä nostamaan rahaa automaatista keittiötarvikkeita varten. Melkein joka kadun kulmassa oli automaatti ja pankki. Saimme kuitenkin vasta kuudennella ja seitsemännellä automaatilla nostettua rahat, sillä automaatit eivät toimineet. Nälkä kurni kovasti jo vatsassa ja aurinko paahtoi täydeltä taivaalta, joten päätimme lähteä levähtämään ja ruokailemaan paikalliseen ravintolaan.
Ruokailun jälkeen lähdimme tekemään omia ostoksiamme paikalliseen supermarkettiin. Supermarketti oli noin siwan kokoinen, löysimme sieltä kaikki tarpeelliset ostokset. Raita ja Heidi ostivat myös suklaajäätelöt, jotka maistuivat taivaalliselta, sillä ruokamme kylässä on kovin yksipuolista.
Ennen kuin lautta lähti takaisin Barraan päätimme vielä käydä ihastelemassa merimaisemia. Istuimme tulikuumalla hiekalla ja ympärillämme oli suuria palmupuita. Paikalliset lapset tulivat esittämään tanssin uuden vuoden kunniaksi pientä rahasummaa vastaan. Tuntui uskomattomalta niissä maisemissa viettää vuoden viimeisintä päivää.
Barrassa ostimme koulun keittiötä varten kokkaustarvikkeita mm. suuria valurautapannuja, vesiämpäreitä ja riisisiivilän. Uuden vuoden kunniaksi ostimme itsellemme paikallisia keksejä ja munkkeja sekä tapalapaa eli leipää.
Lähdimme kotimatkalle kohti Albredaa kelekelellä noin kello kuusi. Emme ennättäneet tehdä kotimatkaa kovin kauaa, kun auto alkoi yskiä ja kuulostaa siltä, että kovin pitkälle ei päästäisi. Lopulta auringon laskun aikaan seisoimme keskellä paikallista "highwayta" odottelemassa uutta kelekeleä. Emme osanneet muuta kuin nauraa, sillä päivä oli ollut hyvin tapahtumarikas. Emmekä osanneet arvata, että tulisimme viettämään uuden vuoden yön kelekelen kyydissä pilkkopimeässä.
Noin tunnin odottelun jälkeen uusi kelekele saapui poimimaan meidät kyytiin. Matka Albredaan oli pitkä, kuoppainen ja äänekäs, sillä paikalliset tiet ovat todella huonossa kunnossa. Pilkko pimeässä ajoimme kylästä kylään ja lopulta saavuimme Albredaan 9-10 välillä , jossa meitä piti olla vastassa oma aasimme Bala kuljettajan kanssa. Kävikin ilmi, että koska matkamme oli viivästynyt useammalla tunnilla, Bala oli palannut jo kotiin. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kävellä pimeässä 4km kohti kotia mukanamme kaikki ostokset, joita olimme tehneet kaupungissa. Kello alkoi lähestyä puolta yötä, kun yhtäkkiä kävellessämme huomasimme kelekelen tulevan kohti meitä. Onneksemme pääsimme loppumatkan kotiin kelekelen kyydissä. Koska tiedon kulku täällä on heikkoa oli Bala lähtenyt uudelleen hakemaan meitä Albredasta ja joutui näin kääntymään tyhjin käsin takaisin meidän huristaessamme kelekelellä ohitse.
Lopulta pääsimme turvallisesti kotiin ja olimme todella väsyneitä rankan päivän jälkeen. Kaaduimme telttaan puolen yön aikaan ja saimme juuri ja juuri lähetettyä läheisillemme uuden vuoden terveiset.
perjantai 25. joulukuuta 2015
Hyvää Joulua!
Jouluiset terveiset taalta Afrikan lämmöstä. Aattomme vierähti tavallisesti arkiseen tapaan lukuunottamatta iltaa, jolloin keräännyimme muiden suomalaisten vapaaehtoisten kanssa yhteen nuotiolle ison puun alle. Paistelimme yhdessä banaanilettuja ja söimme kaupungista ostettuja keksejä. Suomalaisten kesken oli kiva muistella Suomen joulua.
keskiviikko 23. joulukuuta 2015
Markkinoilla Kebbehssa
Viime lauantaina kavimme laheisessa kylassa markkinoilla. Herasimme varhain odottamaan kelekelea, jolle olimme soittaneet illalla. Kelekelen saavuttua se olikin tupaten taynna. Kelekele on Gambialainen bussi, jossa istutaan kuin sillit purkissa.
Emme siis mahtuneetkaan kyytiin, joten palasimme farmille nuotion aaren pohtimaan kuinka paasemme markkinoille. Lopulta parin tunnin paasta lahdimme matkaan hevoskarryjen kyydissa.
Hevoskyydissa tuntui kuin olisi hypannyt ajassa taaksepain 1800-luvulle. Teimme matkaa hevoskyydilla matkaa noin 2 tuntia mutta matka ei ollut kuin noin 20 kilometria. Taalla ei juuri autoja nay, joten matkat taitetaan aina aasin tai hevosen kyydilla. Oma farmin aasimme Bala on liian laiska nain pitkiin matkoihin, joten jouduimme lainaamaan hevosta.
Lauantai markkinoille kokoontuu ihmisia laheisista kylista. Markkinoilta loytyy erilaisia kasviksia, vihanneksia, kankaita vaatteisiin, koruja, kenkia seka naimme jopa jonkun myyvan toppatakkeja. Lisaksi kauppaa kaydaan erilaisista kulkuneuvoista ja elaimista. Ostimme kankaat afrikkalaisiin mekkoihin seka soimme ensimmaista kertaa tuoreita banaaneja. Mika kahden viikon tauon jalkeen tuntuu jo karkilta.
Puolen paivan jalkeen olimme jo valmiita, mutta auringon paahteessa hevonen ei kyennyt viemaan meita viela takaisin, joten jouduimme odottamaan lahtoamme auringon laskuun saakka. Saimme jalleen tuntea mita tarkoittaa "african time". Kotimatkalla meita oli useampi hevoskarry perakkain ajamassa kapeaa tieta, jossa oli suuria mutkia ja kuoppia. Hevoskuljettajat innostuivat ottamaan ravikilpailun. Silloin tuntui, etta omat kasivoimat eivat riittaneet pitamaan itsea karryn paalla. Kuljettajista tama oli hauskaa vaikka he itsekkin meinasivat pudota kyydista.
Vierailu markkinoilla oli kaikinpuolin ikimuistoista ja kaymme varmasti siella viela uudelleen! Ostamamme kankaat on viety ompelijalle viereiseen kylaan, jotta saamme paalle valilla jotain paikallista. Paikalliset pitavat sita juhlallisena tapana.
Emme siis mahtuneetkaan kyytiin, joten palasimme farmille nuotion aaren pohtimaan kuinka paasemme markkinoille. Lopulta parin tunnin paasta lahdimme matkaan hevoskarryjen kyydissa.
Hevoskyydissa tuntui kuin olisi hypannyt ajassa taaksepain 1800-luvulle. Teimme matkaa hevoskyydilla matkaa noin 2 tuntia mutta matka ei ollut kuin noin 20 kilometria. Taalla ei juuri autoja nay, joten matkat taitetaan aina aasin tai hevosen kyydilla. Oma farmin aasimme Bala on liian laiska nain pitkiin matkoihin, joten jouduimme lainaamaan hevosta.
Lauantai markkinoille kokoontuu ihmisia laheisista kylista. Markkinoilta loytyy erilaisia kasviksia, vihanneksia, kankaita vaatteisiin, koruja, kenkia seka naimme jopa jonkun myyvan toppatakkeja. Lisaksi kauppaa kaydaan erilaisista kulkuneuvoista ja elaimista. Ostimme kankaat afrikkalaisiin mekkoihin seka soimme ensimmaista kertaa tuoreita banaaneja. Mika kahden viikon tauon jalkeen tuntuu jo karkilta.
Puolen paivan jalkeen olimme jo valmiita, mutta auringon paahteessa hevonen ei kyennyt viemaan meita viela takaisin, joten jouduimme odottamaan lahtoamme auringon laskuun saakka. Saimme jalleen tuntea mita tarkoittaa "african time". Kotimatkalla meita oli useampi hevoskarry perakkain ajamassa kapeaa tieta, jossa oli suuria mutkia ja kuoppia. Hevoskuljettajat innostuivat ottamaan ravikilpailun. Silloin tuntui, etta omat kasivoimat eivat riittaneet pitamaan itsea karryn paalla. Kuljettajista tama oli hauskaa vaikka he itsekkin meinasivat pudota kyydista.
Vierailu markkinoilla oli kaikinpuolin ikimuistoista ja kaymme varmasti siella viela uudelleen! Ostamamme kankaat on viety ompelijalle viereiseen kylaan, jotta saamme paalle valilla jotain paikallista. Paikalliset pitavat sita juhlallisena tapana.
maanantai 21. joulukuuta 2015
Kuulumisia Pakau Penkusta
Aurinkoiset terveiset Pakau Penkun kylasta Apu-Pakun farmilta. Olemme sopeutuneet tanne kuin omaan kotiimme. Suomen luksus tuntuu nyt kovin kaukaiselta, mutta sita opimme arvostamaan entista enemman. Taalla on noin 35 astetta paivisin lamminta ja oisin hieman viileampaa ehka noin 15-20 astetta.
Asumme koulun farmialueella, jossa on pieni ja vaatimaton maja kotinamme. Suojaa meille maja, jossa on maalattia. Suomesta ottamamme teltta on osoittautunut taalla erittain tarkeaksi turvapaikaksi. Se antaa suojan yolla vilistavilta elaimilta kuten hiirilta, liskoilta ja sammakoilta.
Farmilla ei ole sahkoa eika juoksevaa vetta. Veden saamme kaivosta, jonka suodatamme kahvia ja teeta varten. Juomaveden haemme kylan kaivosta ja samalla tapaamme kylan asukkaita. Kylassa vallitsee ystavallinen ilmapiiri ja saamme aina miellyttavan vastaanoton. Olemme saaneet Gambialaiset nimet, silla paikallisille se merkitsee etta olemme osana heidan kulttuuriaan ja yhteisoaan. Idan nimi on Aida, Raitan nimi on Kodu seka Heidi tottelee nimea Ramu (ei Romu) seka yhteinen sukunimemme on Ceesay. Kylan asukkaat arvostavat tyotamme ja haluavat etta viihdymme taalla hyvin.
Olemme ehtineet tutustua kouluun yhden viikon ajan ja talla hetkella koulussa on kahden viikon loma. Koulu jatkuu neljas tammikuuta. Koulussa talla hetkella on kuusi suomalaista vapaaehtoista. Lapset ovat ottaneet meidat innolla vastaan. Odotamme innolla, etta paasemme muiden toiden ohella jatkamaan opetusta tammikuussa.
Farmialueella meille on muodostunut jo paivittaiset rutiinit. Aamuisin heraamme noin 7-8 aikaan ja kastelemme banaanipuut ja muut kasvit kuten mango ja appelsiinipuun alut. Taman jalkeen juomme nuotiolla keittamamme kahvit ja teet seka syomme aamiaisen eli puolikkaan patongin, jonka valissa on hieman majoneesia. Taman jalkeen on arkipuuhastelun aika tai kouluun meno. Pesemme kasin pyykit ja tiskit seka haemme vetta kylan kaivosta. Puolen paivan jalkeen vetaydymme riiplumattoihin lukemaan kirjaa, kirjottamaan paivakirjaa ja seurustelemaan ystavien kanssa kuuluisan Pakau Penkun ison sleeping treen alle, joka suojaa meita paahtavalta auringolta. Yksi paikallinen perhe valmistaa meille lounaan riisista seka muutamasta kalasta ja kasviksista. Ruoka on hyvin erilaista kuin suomessa, silla se on usein hyvin tulista. Illalla auringon laskun aikaan kastelemme jalleen kasvit seka peseydymme paikalliseen tapaan kuten suomalaisessa mokkisaunasaa. Kokopaivan meilla on seuranamme kylan asukkaita seka oma aasimme Bala. Valilla kylan vuohet tulevat vierailulle paremman ruuan toivossa mutta joudumme ajamaan ne pois, jotta kasvimme sailyvat. Paivan paatteeksi kokoonnumme yhteiselle iltanuotiolle ja lopuksi kaperrymme telttaan nukkumaan.
Yhteydenpito on muodostunut hiukan ongelmalliseksi, silla kylan nettimasto on kaatunut. Kirjoittelemme teille aina kun voimme ja lisailemme myos kuvia. Terveisia kaikille laheisille ja ystaville Suomeen meilta kolmelta. Pyrimme palaamaan taas pian blogin pariin.
Terkuin Ramu, Kodu ja Aida.
Asumme koulun farmialueella, jossa on pieni ja vaatimaton maja kotinamme. Suojaa meille maja, jossa on maalattia. Suomesta ottamamme teltta on osoittautunut taalla erittain tarkeaksi turvapaikaksi. Se antaa suojan yolla vilistavilta elaimilta kuten hiirilta, liskoilta ja sammakoilta.
 |
| Majamme |
Farmilla ei ole sahkoa eika juoksevaa vetta. Veden saamme kaivosta, jonka suodatamme kahvia ja teeta varten. Juomaveden haemme kylan kaivosta ja samalla tapaamme kylan asukkaita. Kylassa vallitsee ystavallinen ilmapiiri ja saamme aina miellyttavan vastaanoton. Olemme saaneet Gambialaiset nimet, silla paikallisille se merkitsee etta olemme osana heidan kulttuuriaan ja yhteisoaan. Idan nimi on Aida, Raitan nimi on Kodu seka Heidi tottelee nimea Ramu (ei Romu) seka yhteinen sukunimemme on Ceesay. Kylan asukkaat arvostavat tyotamme ja haluavat etta viihdymme taalla hyvin.
Olemme ehtineet tutustua kouluun yhden viikon ajan ja talla hetkella koulussa on kahden viikon loma. Koulu jatkuu neljas tammikuuta. Koulussa talla hetkella on kuusi suomalaista vapaaehtoista. Lapset ovat ottaneet meidat innolla vastaan. Odotamme innolla, etta paasemme muiden toiden ohella jatkamaan opetusta tammikuussa.
 |
| Funtime |
Farmialueella meille on muodostunut jo paivittaiset rutiinit. Aamuisin heraamme noin 7-8 aikaan ja kastelemme banaanipuut ja muut kasvit kuten mango ja appelsiinipuun alut. Taman jalkeen juomme nuotiolla keittamamme kahvit ja teet seka syomme aamiaisen eli puolikkaan patongin, jonka valissa on hieman majoneesia. Taman jalkeen on arkipuuhastelun aika tai kouluun meno. Pesemme kasin pyykit ja tiskit seka haemme vetta kylan kaivosta. Puolen paivan jalkeen vetaydymme riiplumattoihin lukemaan kirjaa, kirjottamaan paivakirjaa ja seurustelemaan ystavien kanssa kuuluisan Pakau Penkun ison sleeping treen alle, joka suojaa meita paahtavalta auringolta. Yksi paikallinen perhe valmistaa meille lounaan riisista seka muutamasta kalasta ja kasviksista. Ruoka on hyvin erilaista kuin suomessa, silla se on usein hyvin tulista. Illalla auringon laskun aikaan kastelemme jalleen kasvit seka peseydymme paikalliseen tapaan kuten suomalaisessa mokkisaunasaa. Kokopaivan meilla on seuranamme kylan asukkaita seka oma aasimme Bala. Valilla kylan vuohet tulevat vierailulle paremman ruuan toivossa mutta joudumme ajamaan ne pois, jotta kasvimme sailyvat. Paivan paatteeksi kokoonnumme yhteiselle iltanuotiolle ja lopuksi kaperrymme telttaan nukkumaan.
Yhteydenpito on muodostunut hiukan ongelmalliseksi, silla kylan nettimasto on kaatunut. Kirjoittelemme teille aina kun voimme ja lisailemme myos kuvia. Terveisia kaikille laheisille ja ystaville Suomeen meilta kolmelta. Pyrimme palaamaan taas pian blogin pariin.
Terkuin Ramu, Kodu ja Aida.
 |
| Kuuluisa sleeping tree |
keskiviikko 2. joulukuuta 2015
Apu-Paku Ry ja kyläkoulu Pakau Penkun kylässä
Lähtömme lähenee ja ajattelimme kirjailla hieman Apu-Paku ry:stä, jonka kautta lähdemme reissuun ja saimme mahdollisuuden harjoitteluumme. Apu-Paku ry on järjestö, joka toimii ilman välikäsiä.
Suurinosa Apu-Pakun kautta tekevästä hyväntekeväisyystyöstä on suomalaista ja gambialaista vapaaehtoistyötä. Apu-Paku lähti liikkeelle vuonna 2010, kun pieni ystävä porukka ajoi pakulla Euroopan läpi Länsi-Afrikkaan. Tämä ystävä porukka rakensi kylään koulun, joka sai vuonna 2015 syyskuussa virallisen luvan Gambiassa. Sitä ennen koulu pyöri täysin vapaaehtoisvoimin.
Apu-Paku järjestö elvyttää kylää ja tukee kylän kehittymisessä. Tällä hetkellä kylään on menossa useita harjoittelijoita, jotka tukevat niin opettamista koulun alkutaipaleilla kuin myös kylän kehitystä. Tällä hetkellä Apu-Pakun kipeimmät auttamisen kohteet sijoittuvat koulumaailman parantamiseen. Tavoitteena on rakentaa kouluun keittiö, jotta lapsille voidaan tarjota jokapäivä kouluruoka. Lisäksi arkisen aherruksen toimivuuteen auttaa opetusmateriaalit ja tarvikkeet, joita Apu-Paku kerää. Olemme kuitenkin saaneet, jo kasaan kivasti tarvikkeita. Nämä materiaalit tulevat koulullemme alkuvuodesta 2016.
Tällä hetkellä koulussa, johon menemme tekemään harjoittelua on 1. ja 2. peruluokat sekä esikoulu. Yhteensä koulussa on 99 lasta. Meidän opiskelijoiden tehtävänä on pääasiassa olla esikoulun opettajina, mutta tuemme ja autamme myös paikallisia opettajia työssään peruskoulussa. Lisäksi hoidamme koululla olevaa farmia ja kunnostamme rakennuksia. Lisäksi meillä on mahdollisuus myös pitää paikallisille erilaisia harrastekerhoja, jotka tukevat esimerkiksi perheiden elannon saamista.
Kehoitan jokaista lukijaamme kurkkaamaan osoitteeseen: apupakufinland.wordpress.com, jossa on lisää kerrottu Apu-Pakun toiminnasta. =)
Suurinosa Apu-Pakun kautta tekevästä hyväntekeväisyystyöstä on suomalaista ja gambialaista vapaaehtoistyötä. Apu-Paku lähti liikkeelle vuonna 2010, kun pieni ystävä porukka ajoi pakulla Euroopan läpi Länsi-Afrikkaan. Tämä ystävä porukka rakensi kylään koulun, joka sai vuonna 2015 syyskuussa virallisen luvan Gambiassa. Sitä ennen koulu pyöri täysin vapaaehtoisvoimin.
Apu-Paku järjestö elvyttää kylää ja tukee kylän kehittymisessä. Tällä hetkellä kylään on menossa useita harjoittelijoita, jotka tukevat niin opettamista koulun alkutaipaleilla kuin myös kylän kehitystä. Tällä hetkellä Apu-Pakun kipeimmät auttamisen kohteet sijoittuvat koulumaailman parantamiseen. Tavoitteena on rakentaa kouluun keittiö, jotta lapsille voidaan tarjota jokapäivä kouluruoka. Lisäksi arkisen aherruksen toimivuuteen auttaa opetusmateriaalit ja tarvikkeet, joita Apu-Paku kerää. Olemme kuitenkin saaneet, jo kasaan kivasti tarvikkeita. Nämä materiaalit tulevat koulullemme alkuvuodesta 2016.
Tällä hetkellä koulussa, johon menemme tekemään harjoittelua on 1. ja 2. peruluokat sekä esikoulu. Yhteensä koulussa on 99 lasta. Meidän opiskelijoiden tehtävänä on pääasiassa olla esikoulun opettajina, mutta tuemme ja autamme myös paikallisia opettajia työssään peruskoulussa. Lisäksi hoidamme koululla olevaa farmia ja kunnostamme rakennuksia. Lisäksi meillä on mahdollisuus myös pitää paikallisille erilaisia harrastekerhoja, jotka tukevat esimerkiksi perheiden elannon saamista.
Kehoitan jokaista lukijaamme kurkkaamaan osoitteeseen: apupakufinland.wordpress.com, jossa on lisää kerrottu Apu-Pakun toiminnasta. =)
torstai 26. marraskuuta 2015
Lähtötunnelmia
Reissu lähenee hurjaa vauhtia ja samalla, kun viimeiset kouluhommat saadaan päätökseen, alkaa pakkailut ja ostoksien tekeminen matkaa varten. Mahan pohjassa kutkuttaa jo mukavasti eikä lähestyvä joulun odotus ja ensilumi saa reissukuumetta lannistumaan.
Blogin perustaminen tuntui luontevalta, sillä opintopisteiden saamiseksi tulee meidän tehdä raporttia opettajana toimimisesta kyläkoulussa. Tätä kautta myös sukulaiset ja ystävät voivat seurata matkaamme ja päivitämme tänne mahdollisimman paljon kuulumisia ja kuvia. =)
Ensimmäiset opettajat lähtivät matkaan jo alkusyksystä, joten olemme saaneet pientä esimakua, mitä tuleman pitää. Olemme valmistelleet reissuun lähtöä pitkin syksyä, ja nyt on enää jäljellä viime hetken pakkailuja ja ostoksia. Jännittävää!
Voisimme kertoa hiukan kylästä ja toiminnastamme Afrikassa ennen lähtöä erillisessä postauksessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)